Suomessa on 1.1.07 416 kuntaa, mantereella 400 ja Ahvenanmaalla 16 kpl. Pitäkööt oolantilaiset omansa - hehän ovat muutenkin omavaraisia, mutta meidän muiden kannattaisi miettiä kaksi kertaa kuntien lukumäärää. Kuntien määrä on vajaassa sadassa vuodessa vähentynyt vain runsaalla sadalla, ja siten kuntarajat määräytyvät edelleen "hevosten päivämatkojen mukaan", kuten joskus on todettu...

Aloitan taas provosoivasti: tarvitseeko maamme 400 (+16!!) kunnanjohtajaa? Vastaus on yksiselitteisesti ei. Entä 400 hallinto-, talous-, rahoitus- jne johtajaa - vastaus yhtä selkeästi ei. Suomessa oli v 2004 lopussa 83 kuntaa, joissa asukkaita oli alle 2,000, 172 kuntaa, jossa asukkaita 2-6,000 ja 75 kuntaa, joissa asukkaita 6-10,000 - yhteensä siis 330 alle 10,000 asukkaan kuntaa. Kaikissa ei tietenkään ole edellä olevia päätoimisia johtajia, mutta valistunut arvaukseni on, että keskimäärin näistä kunnista löytyy viitisentoista - pienistä selvästi vähemmän ja suuremmista enemmän - viranhaltijaa, joilla ei ole "oikeaa", tuottavaa työtä. Heidän ainoa tehtävänsä on juosta kokouksissa, kirjoittaa muistioita, vierailla siellä ja täällä - ja nostaa suhteellisen hyvää palkkaa, parhaimmillaan 5-10,000+ euroa/kk.

Suuria kuntia - kaupunkeja, joissa oli yli 100,000 asukasta v 2004 lopussa - on vain kuusi, ja 40-100,000 asukkaan kuntiakin vain 12. Yhdistämällä koko Helsingin seudun kunnat päädyttäisiin vasta reiluun 1,2 miljoonaan asukkaaseen - miten ihmeessä miljoonakaupungit maailmalla voivat toimia "yhtenä kuntana"?

Miksei kuntia sitten yhdistetä, miksi jopa itsenäisesti ajattelevat ihmiset vastustavat järkeviä yhdistämisiä? Useilla asukkailla - pienissä kunnissa - tähän on syynä sekä historian painolasti että pelko palvelujen karkaamisesta kauemmas. On toki muitakin perusteluja, mutta tärkein syy on kuitenkin ihmisten muutosvastarinta: näin on aina ollut ja näin se pitää olla vastakin.

Raimo Sailas viimeksi ripitti kuntia saamattomuudesta - paperia kertyy mutta päätöksiä ei synny. Miksi ei? Kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa (ja myös eduskunnassa!) on julkishallinnolla yliedustus puoluekannasta riippumatta - miten silloin edes teoriassa voidaan ajatella, että kunta liittyisi toisen tai toisten kuntien kanssa vapaahtoisesti yhteen? Aktiiviset kunnantyöntekijät, jotka valtuustoissa edustavat puolueitaan edustavat myös ennen kaikkea omaa (suoja)työpaikkaansa - kuntaa. Kukapa vapaaehtoisesti luopuisi omasta vihreästä oksastaan... Vasta pakon edessä kuntaliitokset on hyväksyttävä, ja silloin käydään monissa liittyvissä kunnissa ankara vääntö valtuustopaikoista ja tulevaisuuden viranhaltijoista. Oletettavaa on, että ns suorittavalla portaalla ei olisi ongelmia siirtyä kunnan tai kuntayhtymän palkkalistoilta suoraan uuden, isomman kuntakokonaisuuden palvelukseen...

Jos Suomi aloittaisi nyt "tyhjältä pöydältä" kuntarakenteiden (tai mitä nämä alueet nimiltään olisivatkaan) luonnin, voisin kuvitella, että lopputulemana olisi kymmenkunta, enintään parikymmentä "kuntaa". Luontevia kokonaisuuksia olisivat mm "suur(!!)kaupungit" Helsinki, Tampere, Turku ja Oulu, seuraavaan ryhmään sopisivat vaikkapa Pori, Lahti, Kotka-Kouvola, Imatra-Lappeenranta, Kuopio, Jyväskylä, Joensuu, Rovaniemi ja Kemi-Tornio. Pelkästään näissä kunnissa olisi laskutavasta ja rajoista riippuen n 3,5 miljoonaa asukasta, loput 1,8 miljoonaa suomalaista asuisivat suurkuntien "esikaupungeissa".

Kuulen korvissani jo vastaväitteet: eihän näin voisi olla, miten jonkun sipoolaisen kirkonkylän keskus voisi sijaita Helsingin Aleksilla tai Espalla!? Tai miten Lapin perukoilla vaikkapa Inarin "kylän" kaupunginjohtaja voisi toimia Rovaniemellä? Entäpä se meidän "koulutoimenjohtaja" ja "terveysasemista vastaava johtaja" ja se "kirjastopalveluista vastaava johtaja" - eiväthän ne voi toimia kymmenien tai jopa satojen kilometrien päässä "meidän kylältä"! Mikseivät? Tämän päivän tietotekniikalla suurin osa asioista voidaan hoitaa puhelimitse, sähköpostilla, Internetin kautta tapaamatta koskaan näitä kaukaisia virkamiehiä. Tärkeintä on, että päivittäiset, pakolliset julkiset palvelut ovat kohtuullisen matkan päässä tai että palvelujen ääreen pääsee riittävän helposti vähän kauemmaksikin.

Elleivät kunnat - lue: kuntien päättäjät - osaa omaa tulevaisuuttaan ratkoa riittävän nopeasti, tulee muutos osin hallitsemattomana pakon edessä. Jopa julkistaloudessa pätevät markkinatalouden lait - viimeistään silloin, kun kunnan rahat ovat loppuneet ja velkaa otetaan syömiseen. Kunta ei voi tehdä konkurssia, mutta se voidaan lopettaa kuten kylä- ja kivijalkakaupat aikoinaan - ellei "kauppias itse lyö hanskoja naulaan niin sitten sen tekee joku ulkopuolinen"!

Lopuksi: näin vaalien alla - muistathan äänestää vaikka se joskus turhauttaakin - kysele omalta ehdokkaaltasi hänen kantaansa kuntaliitoksiin - sekä oman asuinkuntasi että muitten kuntien osalta...

Eilisen vuodatukseni lopuksi lupasin tänään palata "vaiettuun salaisuuteen" virkamieseliitistämme. Varsinainen salaisuushan tämä ihmisjoukko ei ole, mutta sen määrä saattaa yllättää monen asiaa tuntemattoman. Käytän tästä valtion- ja kuntien palkkalistoilla olevan henkilöstön nimenä tietoisesti "eliitti" -sanaa, vaikka oikeasti se koskee vain osaa julkishallinnon työntekijöistä.

Kritiikkini ei - tietenkään - koske valtion eikä kuntien ns suorittavaa porrasta, heistä (lähes) jokainen tekee arvokasta työtä sairaanhoitajana, opettajana, poliisina tms. Mutta: mihin kaikkeen tarvitaan julkishallinnon jatkuvasti kasvava työntekijämäärä? Monelle lienee yllätys, että Tilastokeskuksen mukaan Suomessa julkishallinnon suhteellinen työntekijämäärä on jatkuvasti lisääntynyt vuodesta 1990 (en penkonut vanhempia tilastoja...) vuoteen 2004; vuonna 2005 tapahtui "kosmeettinen" 0,1 prosenttiyksikön korjaus alaspäin - johtuen siitä, että kokonaistyöntekijämäärä maassamme kasvoi. Myös julkishallinnon absoluuttinen työntekijäjoukko on kasvanut tarkastelujaksona lähes 110,000 hengellä, ainoat poikkeukset olivat laman jälkeisinä vuosina 1993 - 1994, jolloin alimmillaan valtio ja kunnat työllistivät "vain" 637,000 ihmistä. Vuonna 1990 luku oli 681,000 ja v 2005 790,000 - kasvua viidessätoista vuodessa siis tuo liki 110,000 henkilöä. Ja mihin tämä lisäys on kohdistunut - katsotaanpa: koulutus +30,000, sosiaalipalvelut +56,000, terveyspalvelut +11,000, muut palvelut +33,000. Maanpuolustus ja julkishallinto on karsinut työpaikkojaan -21,000, näistä siis tuo muutos koostuu.

Entäpä alussa mainittu suhteellisen osuuden kasvu? Vuonna 1990 työssäkäyvistä (runsaat 2,5 milj. suomalaista) julkishallinnon osuus oli 681,000 ihmistä eli n 27,2%. Vastaavat luvut v 2005 olivat n 2,4 miljoonaa vs 790,000 - 32,9%; kärjistäen siis joka kolmas työssäkäyvä suomalainen sai palkkansa "oikeita töitä tekevien" muitten suomalaisten verotuloista. Kun lisäksi huomioidaan työssäkäymättömät (lapset ja koululaiset, opiskelijat, eläkeläiset jne), voidaan todeta, että v 2005 nuo 2,401,000 "tuottavassa työssä" kävijää elättivät itsensä lisäksi karkeasti n 2,8 miljoonaa suomalaista - julkishallinnon lisäksi siis kaikki ei-työssäolevat. Tästä päästään "oikeaan huoltosuhteeseen": JOKAINEN julkisen sektorin ulkopuolella työskentelevä elättää - siis itsensä lisäksi - laskennallisesti 1,17 henkilöä.

Miksi sitten puhun "virkamieseliitistä"? Siksi, että tästä 790,000 ihmisen joukosta suurehko osa on pelkkiä byrokraatteja, joiden tärkein tehtävä on huolehtia oman työpaikan ja palkan jatkuvuudesta - heidän ns työllään ei ole mitään tekemistä oikean työn kanssa. Esimerkiksi: "koulutus"-ryhmässä oli v 2004 yhteensä n 171,000 henkilöä - näistä opettajia (Tilastokeskuksen mukaan) 90,222. Luvussa ovat mukana peruskoulut, lukiot, ammatilliset oppilaitokset, ammattikorkeakoulut, yliopistot ja lastentarhan opettajat. Siis: runsaat 80,000 ihmistä tekee "koulutus"-nimikkeen alla jotain muuta kuin opettaa, lähes jokaisella opettajalla on selkänsä takana "päällystakki" joka "suunnittelee, avustaa, valvoo, ohjaa, koordinoi, organisoi jne" opettajan työtä... Pärjättäisiinköhän vähän pienemmälläkin porukalla!?

Toinen, suppea esimerkki terveydenhuollosta. Vuonna 1995 (tuoreempaa tilastoa en löytänyt Tilastokeskuksen sivuilta!) sairaanhoitajia oli yhteensä 50,261, mukana myös yksityissektorin palveluksessa olevat. Samana vuonna "Terveyspalvelut"-ryhmässä oli yhteensä 163,000 ihmistä, joista toki merkittävä osa oli lääkäreitä, laborantteja tms "oikeaa" työtä tekeviä - kuitenkin: tuo 113,000 "ei-sairaanhoitajaa" (muistaen, että em 50,261:ssä on mukana myös yksityiset...) on melkoinen määrä, johon jo sopii monenlaista "erikoisasiantuntijaa ja muuten vain tärkeää päällepäsmäriä"...

Tämä tällä erää. Edellä olevaan vuodatukseen sopii jatkoksi kuntaliitosasiat, mutta vasta perjantaina. Torstai on lepopäivä!

Huomenta taas!

Jatkan tätä eilen avaamaani kirjoitussarjaa "hiukan" provosoivasti: koetan herätellä lukijakuntaa seuraamaan tekstejäni. Aiheeni ovat - nyt kuten yleensä jatkossakin - kriittisiä kohdistuen ajankohtaisiin, eri medioissa olleisiin juttuihin ja uutisiin. Tiedän, että näkemykseni herättävät antipatioita ja vastaväitteitä, mutta ilman arvostelua asioilla on tapana joko säilyä ennallaan tai jopa kehittyä vielä huonompaan suuntaan - ihmiset vastustavat luonnostaan kaikkia muutoksia.

Toki annan myös myönteistä palautetta - jos siihen aihetta löydän...

Tässä siis aamun puheenaihe: naisten työaika on tuoreen tutkimuksen mukaan pitempi kuin miesten - johtuen suurimmaksi osaksi kotitöistä. Tässä ensimmäinen kritiikin kohde - miksi luonnollista kodin ja peheen ylläpitoa kutsutaan "työksi" ja verrataan sitä normaaliin, kodin ulkopuolella tapahtuvaan (palkka)työhön? Eikö ihmisen - myös miehen! - velvollisuus ole huolehtia itsestään, kodistaan ja läheisistään ilman "työtä"; oikeampi nimitys näille kotona suoritettaville askareille olisi vaikkapa "velvollisuus", velvollisuus, jonka suorittamisesta pitäisi voida nauttia ja iloita vaikka se ei aina helppoa olisikaan.

Tästä syntyi luonnollinen aasinsilta toiseen kummajaiseen, jota olen ihmetellyt jo kymmeniä vuosia - ja tämä tarina on tosi useassa perheessä: perheen äiti herää aamulla, hätäilee pienelle lapselleen tai lapsilleen aamupalan, pukee kurahaalarit ja muut asianmukaiset vermeet pienokaistensa päälle ja kiikuttaa hänet tai heidät - yleensä kunnan ylläpitämään - päiväkotiin kovalla kiireellä. Sen jälkeen on vuorossa matka omalle työpaikalle - hoitamaan jonkun toisen äidin lapsia toiseen päiväkotiin...! Kuka tästä hyötyy ja miksi näin tehdään - ja vieläpä hyväksytään tämä täysin luonnollisena asiana? Minusta tämä on enemmän kuin luonnotonta, kukaan muu kuin ihminen ei voi keksiä tällaista järjestelyä. Ainoa motiivi menettelyyn lienee ollut - edelleen joissakin "itäisissä maissa" vallalla oleva - halu opettaa jo pikkulapset ajattelemaan "samoin kuin kaikki muutkin"; itsenäisyyttä ja omaa ajattelua ei haluta sallia, vaan kaikki koulitaan samassa muotissa tasapäisiksi ilman vanhemman tai vanhempien omia oppeja.

Mikä tällaisen "ulkohoidon" merkitys sitten on? Toki tällä työllistetään se äiti, joka hoitaa vieraita lapsia "kunnan piikkiin", mutta jokuhan hänen palkkansa maksaa - mm äiti itse pieneltä osuudeltaan veroeuroina ja päiväkotimaksuina. Suurin hyötyjä on tietysti kunta, joka saa pakon edessä kerättyä taas hiukan enemmän (vero)tuloja pyörittääkseen toimintaan tarvittavaa byrokratiaa, rakentaakseen päiväkoteja ja maksaakseen kotihoidontukea... On niin hienoa, kun kunnan oman viramiehen tai -naisen peukalon alla on paljon näennäisvaltaa raha-asioita käsiteltäessä.

Tämä päiväkotiesimerkki on elävää elämää, ja verrattavissa kuluneeseen malliin palveluyhteiskunnasta, jossa pesemme vain toistemme paitoja - mistä raha tulee paitapesun maksamiseen? Tietysti muilta kansalaisilta, jotka tekevät jotain oikeaa, kansantalouden kannalta tuottavaa työtä, josta saaduilla tuloilla elätetään "paidanpesijät, päiväkodin tädit (mitenkään heitä aliarvioimatta) ja kunnan ja valtion palkolliset".

Huomenna palaan "vaiettuun faktaan virkamieseliitistä" Suomessa.